Ensimmäiset 60 minuuttia

 

Koomikko ja vapaaotteluselostaja Joe Rogan viihdyttää splätterfilosofoimalla sensuurittomassa podcastissaan usein lähes kolme tuntia putkeen. Yksi häpeämättömän kanavan lukuisista hehkutuksen kohteista on kellunta. Vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen vaihteessa minäkin piristin silloin tällöin työpäivääni kuuntelemalla Roganin & kumppaneiden spontaania reflektointia.

 

Kelluntatankki ja aistideprivaatio kuulostivat tuolloin kiehtovilta, mutta olivat kovin kaukana omasta arjestani. Kellunta oli jotakin, mitä rääväsuinen miljonäärikoomikko saattoi harrastaa kellarissaan kalliissa yksityistankissa, mutta mikä tuskin koskaan olisi jatkuvasti tarjolla oleva mahdollisuus suomalaiselle opiskelijalle tai avokonttorissa puurtavalle toimihenkilölle. Kelluminen vilahti silloin tällöin podcastin hehkutuksen kohteena, kuten niin moni muukin asia, ja hävisi muiden aiheiden tavoin jonnekin muistini periferiaan.

 

Näin ollen tiesin pitkään kelluntatankeista, mutta suhtauduin sellaisen kokeilemiseen samalla tavalla kuin maailmanympärimatkaan tai asuntolainan viimeiseen maksupäivään: se oli kaukaista, sitä ei voinut aikatauluttaa kuluvalle kuukaudelle, eikä ainakaan hakea lähikaupan hyllystä. Sitten eräänä keväisenä päivänä ystäväni kertoi, että kaupungissa on kauneushoitola, jossa kellumista voisi kokeilla. Nyt kun tämä kokemus oli tuotu lähettyvilleni, en tietenkään tarttunut heti tilaisuuteen, vaan lähestyin mahdollista kelluntaa kysymyksellä – niin kuin hyvällä itsetunnolla varustettu mies tekee – ”kehtaisinko mennä asiakkaaksi kauneushoitolaan?”. Kelluntakokeilu sai taas siirtyä.

 

Rogan hehkuttaa

Kului kesä ja syksy, kunnes päästiin vuodenvaihteeseen, jolloin silloisella työmaallani oli päällä jokavuotinen sesonkikiire. Päivät olivat pitkiä ja pimeitä, tehtävistä piti suoriutua tiukassa aikataulussa ja tekemistä oli enemmän kuin mihin käsiä riitti. Kellunta oli viimeinen asia mielessäni. Puolisoni oli kuitenkin bongannut kauneushoitolan mainoksen, jossa mainostettiin kelluntoja puoleen hintaan. Oli aika astua altaaseen.

 

Varsin eksentrisen ajanvarauspuhelun tuloksena sain varattua kellunta-ajan jo seuraavalle päivälle. Saavuttuani kiireisen päivän jälkeen, ja inan myöhässä, päivystämässä ollut henkilökunnan jäsen otti minut hieman vierastaen, mutta ystävällisesti vastaan. Jätin takkini naulakkoon, luin kelluntaa koskevan ohjeistuksen ja kävin varmuuden vuoksi vessassa. Kelluntahuoneessa sain vielä erillisen opastuksen. Korvatulpat korviin jo ennen suihkuun menoa. Ok. Varo suolan joutumista silmiin. Selvä homma. Tankin kylkeen koputetaan, kun aika päättyy. Aha.

 

Jäätyäni yksin kelluntahuoneeseen riisuuduin, peseydyin, avasin tankin oven ja kävin selälleni suolaveteen.

 

En ollut koskaan ennen ollut yhtä voimakkaasti kelluttavassa ympäristössä, joten ensimmäiset minuutit vietin kokeillen millaisia liikkeitä ja asentoja sain spontaanisti aikaan. Kun yhtäkkiä olin pimeässä, äänettömässä tilassa ilman välinettä jolla surfata nettiin, ilman mitään ulkoista mihin kiinnittää huomiota, ajantajuni alkoi hävitä. Päätin, että tämä on kehotus keskittyä itse kelluntaan ja aloin etsiä sopivaa asentoa. Tämä johti varsin nopeasti virheeseen, josta minua oli kyllä varoitettu. Suoristin itseni hetkeksi istuma-asentoon, jolloin hiuksistani alkoi valua vettä pitkin kasvojani. En tietenkään reagoinut tähän mitenkään ja vettä valui silmiini. Erittäin suolaista vettä.

 

Tämän jälkeisen ajan pituudesta en voi mennä takuuseen, mutta kirvelyä kesti varsin hyvän ajan. Minun olisi pitänyt käydä heti pesemässä silmäni tai tankissa olisi pitänyt olla puhdistusta varten vettä, mutta en halunnut keskeyttää kokemustani ja huuhtelunestettä ei ollut. Päätin kärsiä kirvelyn pois. Kun polte alkoi vihdoin helpottaa, olin vaivihkaa saavuttanut sopivan asennon ja selkäni alkoi pikkuhiljaa tottua uudenlaiseen alustaan – aluksi minusta tuntui pitkään, että selkä taipuu liikaa ja panin vastaan, kun minun olisi pitänyt vain rentoutua.

 

Kun olin vihdoin rauhallisessa olotilassa, en tiennyt yhtään miten pitkään olin ollut tankissa tai miten pitkään aikaa olisi jäljellä. Tulin myös hyvin itsetietoiseksi tilanteesta: kellun alasti suolaliuoksessa, pimeässä, eikä mitään oikeastaan tapahdu. Niin, mitään ei tapahdu. Eikö jotakin pitänyt tapahtua? Vaikka minulla ei varsinaisesti ollut mitään odotuksia, niin odotin ilmeisesti kuitenkin jotakin äkillistä tapahtuvan jossain vaiheessa. Nyt vain … olin.

kellunta

Oloni oli kuitenkin mitä mainion, joten jatkoin olemistani. Ja sitten, aloin liukua jonkinlaiseen valveuneen ja saavuttaa hyvin, hyvin rentoutunutta tilaa. Mielihyvä pelkästä levollisuudesta ja rauhasta alkoi täyttää minua. Tankissa oli pieni, erittäin himmeä valo, jota ei saanut pois päältä, mutta sekin alkoi olla liian kirkas, sillä toivoin totaalista pimeyttä. Tässä kohtaa olin jossakin, poissa ja siinä, ja himmeästä valosta (näin päättelin) piirtyi hitaasti loittonevia rinkuloita päälleni. Kehoni oli hävinnyt, annoin tyytyväisenä kaiken loitota. Olisin halunnut jäädä siihen ja samalla tajusin, että pian, joskaan en osannut arvioida miten pian, minun pitäisi nousta. Koska kauneushoitolassa ajan päättyminen ilmoitettiin niin, että joku henkilökunnasta tuli kolkuttamaan tankin oveen (ei kovin mukavaa), aloin odottaa tätä merkkiä. Aikaa oli jäljellä enemmän kuin olin arvellut, mutta viettelevä loppusuora tuhlautui odotteluun.

 

Klonk, klonk, klonk.

 

Nousin ylös. Hitaasti. Tunsin taas yhtäkkiä kehoni painon, mutta miellyttävällä tavalla. Astuessani ulos olin hieman pökertynyt, mutta en kuitenkaan väsynyt. Mieleni oli täysin tyhjä, kauneushoitolaan kantamani taakka oli jäänyt tankkiin.

 

Kävin suihkussa, pukeuduin ja menin maksamaan käyntini. Olin innoissani (en mistään!) ja aioin kertoa tämän minut vastaanottaneelle työntekijälle, mutta olin myös jostain syystä hämmentynyt, joten en saanut sanaa suustani.

 

Ulkona oli pimeää ja 20 astetta pakkasta. Minun oli kuitenkin lämmin ja minua hymyilytti. Kuljin pitkin puistokatua ja katselin arkkitehtuuria ja ohi matelevien autojen valoja. Kaikki oli pehmeää ja minusta tuntui, että näköni oli parantunut piirun verran. Lumi kimmelsi.

 

Kotona söin rauhallisesti, luin kirjaa kuin sunnuntaiaamuna, ja kävin aikaisin makuulle. Sängyssä upposin lepoon kevyesti – kuin kelluen.

-FK